Strict parents create sneaky kids.

Enpä hetkeen ole tänne kirjottanut, mutta nyt luin netistä erään kirjoitelman ja mulla meinaa pää tippua irti vitutuksesta. Näinpä päätin kirjoittaa tänne, koska ihan oikeasti. Mie olen miettinyt sitä, että kun jotkut ihmiset sanoo antavansa lapsillensa "vapaan kasvatuksen". Tämä käytännössä tarkoittaa, ettei kasvata lapsia ollenkaan. Ainankin miun näkökulmasta. Ihan oikiasti ihmiset, miksi teette näin? Ja sitten jotkut valittavat junassa kuinka Suomen tulevaisuus on pilattu, kun koko junavaunu on täynnä innostuneita nuoria, joilla oli paljon asiaa toisilleen. No perkele, olisit tehnyt asialle jotain kun omat muksusi olivat pieniä!

Siis, mietin että onko jotkut vanhemmat vain yksinkertaisesti niin laiskoja, etteivät jaksa opettaa lapsillensa kohteliaita käytöstapoja, ja päättävät antaa lapselle "vapaan kasvatuksen". Ihan oikiasti, mitä ihmettä. Jos lapsi on vahinko, eikä sitä halua / siitä ei pysty huolehtimaan, sen voi antaa adoptoitavaksi. Lapsi sijoitetaan toiseen perheeseen, jossa se varmasti saa hyvät oltavat. Mielestäni on erittäin itsekästä pitää lapsi, vaikka tietää ettei siitä kykene huolehtimaan.

Entäpä ne vanhemmat, jotka eivät tiedä kasvatuksesta mitään? Kasvatusoppaita on keksitty, ja jos on oikiasti niin hölmö, ettei ole yhtään mitään hajua, miten kasvattaa oma skidi, suosittelen turvautumaan mielummin kirjoihin kun omiin soveltaviin valintoihin ja ratkaisuihin. Toki, jos sattuu omistamaan maalaisjärjen voi kasvatuksenkin järkeillä; hyvät käytöstavat on jo ihan okei. Osataan sanoa kiitos, anteeksi, ole hyvä. Ruokapöydässä ei sikailla, ja kaupassa ei osoitella vieraita ihmisiä. Tuo on ihan hyvä alku, parempi kun ei mitään. Ja silti joillakin on vaikeuksia opettaa tuo lapsille..

Ja sitten nämä ihmiset, jotka eivät kasvata lapsiaan - anteeksi, kasvattaahan ne mutta vapaalla kasvatuksella - ihmettelevät, kun heidän pikku Pirkko-Martilla on paha käytöshäiriö. Kun ollaan ihan ylivilkkaita ja juostaan ympäriinsä ja ei tehdä asioita niinkuin pitäisi. "Jaa voi hitsit, meidän Pirkko-Martilla taitaakin olla ADHD" ne vanhemmat vaan ajattelevat ja vievät sen muksun lääkäriin. Pahimmassa tapauksessa Pirkko-Martille aloitetaan säännöllinen lääkitys ongelmaan, jota ei edes ole. Okei, tiedän kyllä että ADHD on inhottava ja vaikea häiriö, jos se on oikiasti. Mutta mielipiteeni asiaan on se, että aika harvalla suomalaisella lapsella sitä on oikiasti, vaan surullisen monessa tapauksessa lapsen käytös johtuu kasvatuksen puuttumisesta (Hox! En väitä että jokaikinen ADHD-lapsi johtuu kasvatuksen puutteesta). Eli vanhempienkin kannattaa välillä katsoa peiliin.

Se, että antaa asioissa kaiken periksi, ei ole hyvä juttu. Toki kaikki vanhemmat tahtovat olla hyviä vanhempia lapsilleen, mutta eivät aina tajua seurauksia. "No okei, saat uuden lelun tän kerran", jep, ihan varmasti jääkin yhteen kertaan. Kun tottuu saamaan kaiken, no, siihen tottuu. Vanhempana, kun sitä rahaa ei olekkaan (luultavasti) niin paljoa, että voisi ostaa kaiken haluamansa, saattaa tulla vähän ongelmia asian suhteen. Pahassa tapauksessa tulee isot velkakierteet, ihan vaan koska "Mun on pakko saada toi 1043e maksava mekko!", eli ei osaa pitää itseään kurissa eikä tiedä omia rahallisia rajojaan.

Nuorten mielestä vanhemmat asettavat liian tiukkoja rajoituksia; pitää olla kahdeksalta kotona, aina ei pääse kaverille yöksi, pitää tehdä läksyt. Tuossa vaiheessa tiedän kokemuksesta, että tekisi viskoa kaikki mahdolliset irti lähtevät tavarat vanhempien päälle, mutta vasta myöhemmin oppii arvostamaan kyseistä kuria. Koska mitä helvettiä seuraisi siitä, että 12v lapsi saisi riekkua pihalla niin pitkään kuin huvittaa? Yleisesti ottaen; ei mitään hyvää. Mutta vanhempienkin pitää oppia päästämään irti. Esimerkiksi se, että pilkotaan pihvi 13-vuotiaalle valmiiksi ja huonekin siivotaan vanhempien toimesta. Siitä ei seuraa mitään hyvää, sillä teidän pieni Pirkko-Martti tulee olemaan aika avuton aikuisena, eikä opi elämään omillaan. Säälin myöskin kyseisen henkilön mahdollisia inttikuukausia..

Okei, kukaan ei ole täydellinen, ja kaikki asiat ei välttämättä aina onnistu. Mutta kasvatus on mielestäni yksi peruselementeistä, minkä pitäisi olla hallussa jokaisella. Esimerkiksi lapsi haluaa karkkia kaupasta keskiviikkona, ja lauantai on karkkipäivä. Jos te joka keskiviikko ostatte lapselle jumbopussin karkkia, niin eiköhän se totu siihen, ja sitä on loppupeleissä vaikea kieltää. Kyseisessä tilanteessa pitäisi sanoa tiukasti, ettei nyt ole karkkipäivä ja piste. Lapsi todennäköisesti vetää itkuhuutopotku-raivokohtaukset keskellä kaupan käytävää, mutta hei, ihankuin kyseistä tapahtumaa ei satu kenellekkään muulle koskaan. Trust me, et ole yksin huutavan lapsesi kanssa.

Joten tiivistettynä koko teksti; kaikkien etujen mukaista olisi, että opetat edes käytostavat lapsellesi, kiitos. Hyödyttää enemmän kuin uskoisitkaan.

There is only one God, and his name is Death. And there is only one thing what we say to Death; "Not today."

Täällä taas, filosofivalaisemassa teitä kaikkia mun ajatustenpaloilla. Tälläkertaa mun mielessä on pyörinyt kuolema, joka yleensä mielletään kielteisenä tapahtumana. Tottakai se on surullista, jos menettää läheisen, mutta nyt mietitään asiaa siltä kannalta ettei ketään menetetä. Tieteelliseltä kannalta, filosofiselta kannalta, ehkäpä? Kukaan ei tiedä, mitä kuolemalta pitäisi odottaa, tai mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. On hyvin erilaisia tapoja kuolla. Mun mielipide kuolemisesta on, että kaikki me tehdään hidasta kuolemaa. Ihminen kehittyy ja kasvaa tiettyyn pisteeseen asti, ja siitä alkaa alamäki. Sä voit ite vaikuttaa sen mäen jyrkkyyteen omilla tekemisilläs, mutta se loppuu aina pohjalle. Kukaan ei oo ikuinen. Mikään ei oo ikuista.

Myös se, kuinka nopeasti ihminen kuolee, on arvoituksellinen asia. Toiset kuolee alle minuutissa, jotkut päivissä, viikoissa, kuukausissa. Vuosikin saattaa vierähtää kuolemaa odotellessa. Miltä tuntuu saada tieto, että elät keskimäärin enää tietyn ajan, ehkäpä muutaman kuukauden? Mitä tekisit, jos saisit tietää eläväsi esimerkiksi 10 päivää? Mä varmaan olisin kaikkien mulle rakkaiden ihmisten kanssa, ja tekisin kaiken mitä mä oon aina halunnut kokea. Mä eläisin täysillä viimeiseen asti. Yks mitä en ainankaan tekisi, niin mä en masentuis sängynpohjalle itkemään. Jos mulla olisi 10 päivää jäljellä, mä en todellakaan tuhlais niitä kitumalla sängynpohjalla ja vellomalla surussa. Se olis viimenen kaikista maailman asioista jota tekisin.

Sattuuko kuoleminen? Kuolemaan johtavia asioita on monia, jotkut kivuttomampia kuin toiset. Mutta kuka pystyy todistamaan, sattuuko esimerkiksi hirttäytyminen tai hukkuminen? Meille ei kukaan ole kertomassa, miten paljon mikäkin sattuu. Toki, jos onnettomuus tapahtuu ja siitä selviää, voi ihmiset infota sattuiko se. Mutta miten kerrotte, sattuuko hukkuminen? Milloin keksitään keino, jolla pystytään voittamaan kuoleman jälkeen elämä takaisin? Kysymyksiä riittää, mutta vastauksia ei niinkään.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Kukaan ei voi todistaa, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mihin sä päädyt. Jotkut uskovat taivaaseen ja helvettiin, toiset taas sielun siirtymiseen. Monet eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään ollenkaan. Silti, kukaan ei pysty kertomaan, onko kuoleman jälkeen pelkkää mustaa vai jatkuuko elämä. Mun omat ajatukset asiasta on erittäin hakusessa, enkä mä oikein tiedä mitä mä ajattelen asiasta. Näkökulmia on monia, mutta mikään ei tunnu mulle hyvältä. Ehkä se muovaantuu vielä vuosien varrella.

Kuolema on ylipäätään monimutkainen asia, ehkä se selkenee meille tulevaisuudessa.. Läheisen kuolema on aina surullinen asia, niinkuin kuolema ylipäätään, sillä siihen kytkeytyy vahvoin sidoksin menettäminen. Kuolemaa ei silti aina kannata ajatella kauheana tapahtumana, vaan asiaa kannattaa ajatella myös muista näkökulmista. Esimerkiksi 90-vuotiaalle kuolema saattaa olla vapautus tuskista, kun taas 20-vuotiaalle se saattaa olla järkyttävä tapaturmallinen elämän päätös. Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia, kun voisi ajatella, tai miltä ne päällepäin näyttää.