Tasa-arvosta on ollut paljon keskustelua lähiaikoina, etenkin tasa-arvoisen avioliittolain muodossa. "Avioliitto on miehen ja naisen välinen asia." Eikö silti jokaisella pitäisi olla samanlaiset oikeudet? Perustuslaissakin lukee, että ketään ei saa asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen,
mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän
syyn perusteella. Miksi sitten seksuaalinen suuntautuminen on niin big deal? Kasasin alle muutamia mieleen tulevia, suhteellisen yleisesti kuultuja perusteluita homoadoptiota ja tasa-arvoista avioliittoa vastaan.
"Miksi homot haluavat kirkkohäät koska avioliitto on miehen ja naisen välinen asia!"
Kuka on väittänyt, että vaaditaan kirkkohäitä. Ei kukaan, eihän? Asia, mitä tasa-arvoisella avioliittolailla haetaan, on se tasa-arvo. Että kaikilla olisi samat oikeudet. Harvemmin homoseksuaaleilla on hinkua kirkkoon tai kirkkohäihin, sillä Raamatun "oppien" mukaisesti, homous on rangaistava teko. Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat
molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat
itse ansainneet kuolemansa. (3. Moos. 20:13).
"Nokun Raamattu on sitä mieltä että.."
No, jos nyt tätä Raamattua niin luetaan, niin voimme samantein ottaa käyttöön takaisin esimerkiksi orjuuden ja sen, että nainen käytännössä on miehen omaisuutta.
"No mutta voivathan homot rekisteröidä parisuhteen!"
Niin voivat, mutta parisuhteen rekisteröinti on eri asia, kuin avioliitto. He eivät saa yhteistä sukunimeä tai adoptio-oikeutta.
"Jos sallitaan tasa-arvoiset avioliitot niin bi-seksuaali vaimoni Ritva jättää minut ja menee naimisiin naisen kanssa!"
Niinkö? Mahtaa olla suhde loistavalla maaperällä, jos lakimuutos hajottaa avioliittonne ja joudut olemaan ihan yksin. Lakimuutoshan on tässä se kaikista pahin asia, joka aiheuttaa avioliittonne lahoamisen.
Adoptio-oikeus taitaa olla se selkeä "ongelmakohta" joillekin tässä.
"No koska se ei ole biologisesti mahdollista!"
Eli otetaan myös adoptio-oikeus pois yksinhuoltajilta, leskiltä ja naisilta, jotka eivät voi sairauden takia saada lapsia? Ai, miksi ei? Onhan sekin sodassa biologiaa vastaan, jos lapseton nainen saisikin lapsen. Tai miehetön nainen saisi lapsen kuin tyhjästä.
"Jos kaksi naista kasvattaa poikalapsen, siitä tulee naisellinen koska sillä ei ole oikean miehen roolimallia!"
Tätä logiikkaa käyttäen kaikki lapset, joilta on toinen vanhempi kuollut tai eivät muuten vain tunne toista vanhempaansa, olisi jotenkin puutteellisesti kasvatettuja, sillä roolimalli toisesta sukupuolesta on puuttunut. Roolimallina voi toimia myös joku muu, kuin oma vanhempi. Yleensä isänsä 5-vuotiaana menettäneestä pojasta on kyllä kasvanut ihan miehinen yksilö.
"Koska lapsi kasvaa homoperheestä, niin siitäkin tulee homo!"
Kerro sitten ystävällisesti, miksi heterojen lapsista tulee homoja. Homous ei ole tietoinen valinta, eikä sitä voi vain päättää. Eikä se ole perinnöllistä tai tarttuvaa. Joten, mitä logiikkaa käyttäen lapsesta tulee homo?
"Lapselta evätään oikeus kunnon vanhempiin!"
Kunnon vanhemmat = heterovanhemmat? Yhtälö epätosi, ei toteudu kyseisellä arvolla. Hauskaa on se, että eräs tasa-arvoista avioliitto-oikeutta vastustava kansaneudstaja (Petri Östman) sanoi, että heterovanhemmat ovat AINA parempia kuin homovanhemmat. Eli, 16-vuotias äiti joka käyttää huumeita ja myy itseään saadakseen rahaa, on parempi vanhempi lapselle kuin nainen joka rakastaa toista naista, tai mies joka rakastaa toista miestä? Rohkenen olla asiasta vahvasti eri mieltä.
"Mutta maalaisjärkikin sanoo ettei ole luonnollista, että lapsi kasvaa kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman kanssa!"
Maalaisjärki. Yleistettynä vain 45-vuotiaat keski-ikäiset suomalaiset Timo Soinia kannattavat kaljamahaiset miehet vetoavat maalaisjärkeen, kun järkevät argumentit loppuvat kesken. Maalaisjärjellä selitettynä lapsen olisi parempi olla rakastavien vanhempien luona, kuin ilman vanhempia, eikö? Vanhempien sukupuolista riippumatta.
"Niitä lapsia kiusataan koulussa!"
Lapsia kiusataan muistakin syistä, kuten nimistä tai ulkonäöstä. Silti vanhemmat antavat lapsilleen mitä idiooteimpia nimiä. Ja johtuuko se kiusaaminen siitä, että lapsella on kaksi äitiä yhden sijaan? Ei. Se johtuu siitä, miten jotkut kasvattavat lapsensa ajattelemaan. Jos kotona ollaan homovastaisia, niin kyllä Lassi oppii tiettyjä arvoja kotoaan. Ja kun luokkakaverilla Antilla onkin kaksi äitiä, niin huhhuh. Jospa vaikka kasvattaisitte lapsistanne suvaitsevampia.
"Homoilla on niin paljon irtosuhteita ettei se olisi hyväksi lapselle nähdä isiä joka ilta eri kumppanin kanssa!"
Haluaisin perusteet tälle, että homoilla muka olisi keskivertoa enemmän irtosuhteita. Ja eiköhän se ole yhtä paha asia, jos äiti tuo joka ilta uuden miehen kotiin. Tämä väittämä ei siis ole mitenkään kytköksissä homoihin.
"Homot saavat niin helposti sukupuolitaudin koska irtosuhteet sekä suojaamaton yhdyntä, ja lopulta lapsella onkin vain yksi vanhempi jäljellä!"
Menee samaan kastiin kuin edellinen väite. Sukupuolitauteja voi saada kuka tahansa, ja yhtälailla homot huolehtivat ehkäisystä kuin heterot. Ihmisiä kuolee myös muihinkin asioihin kuin sukupuolitauteihin, joten jos vaikka on heterovanhemmat ja isi kuolee kolarissa, niin tuloksena on silti yksinhuoltajavanhempi.
"Koska sitten tulee hullut ryntäykset adoptointiin ja heterojen adoptiohaut joutuvat odottamaan pidempään!"
Aarrr. Adoptioprosessi on muutenkin niin monimutkainen asia Suomessa, että sitä joutuu muutenkin odottamaan kauan. Eli mitään jäätävää adoptoidaan-lapset-loppuun-Suomesta-ryntäystä ei ole tulossa. Adoptointi on muutenkin tehty liian vaikeaksi prosessiksi, sillä lapsia on paljon ilman rakastavia vanhempia, mutta koska adoptio on niin pitkä ja vaikea prosessi, harvalla on siihen välttämättä edes varaa.
En jaksa enää edes keksiä "idioottivarmoja" syitä homoavioliiton tai -adoption kieltämiselle, sillä suurin osa on samaa rataa noudattavia turhauttavia faktoina esitettyjä mielipiteitä, jotka pystytään kumoamaan. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin, sillä monenmoista perustelua on kyllä kuultu.
Myös tämä, mitä kansanedustajat päästävät suustaan homoadoption suhteen, on täysin naurettava asia. En ymmärrä, miten kukaan niin julkisuudessa oleva ihminen kehtaa sanoa mitään vastaavaa. Menee samaan kategoriaan kuin Päivi Räsäsen "Raamattu on lain yläpuolella!"-juttu. Hävetkää. Tai edes avatkaa ne silmät.
Lopuksi, jos haluatte repiä hiuksia päästänne, suosittelen avaamaan tämän ja hajoamaan ihmisten idioottimaisuudelle.
lauantai 30. elokuuta 2014
sunnuntai 25. toukokuuta 2014
Lasten kasvattaminen - ai mitä sen on?
Välillä mä mietin, että miksi ihmeessä niitä lapsia pitää hommata jos niitä ei aiota kasvattaa? Se, että mä olen kohta 17-kesäinen ja osaisin kasvattaa uuden ihmisenalun selkeästi paremmin kuin jotkut, kertoo jo jotain. Tai siltä musta liian usein tuntuu, kun tapaan näitä nuoria "tulevaisuuden toivoja."
Nyt jotkut tulee kyseenalaistamaan mun sanoja - tottakai koska eihän mulla ole lasta, joten en voi tietää miltä sen kasvattaminen tuntuu. No ei, myönnän etten tiedä enkä aio väittääkkään niin. Mutta kyllä mäkin jotain tiedän. Esimerkiksi se, että Kerttu-Petteri ja hänen vanhempansa on kaupassa. Kerttu-Petteri kysyy, saako karkkia. On keskiviikko - eikä siis karkkipäivä - joten ei, Kerttu-Petteri ei saa karkkia. Helvetti mikä sota siitä syttyy. Ensin se alkaa rauhallisesti tutuilla "mutkun mä haluun" -repliikeillä. Tää on toki ihan tuttu tunne varmaan jokaiselle muksun omaavalle vanhemmalle. Kerttu-Petterin vanhempi kieltää karkit, ja lapsi vaan jatkaa ininää, koko ajan muutamalla desibelillä äänenvoimakkuuttansa nostaen. Lopulta vanhempi toteaa että "no ota sitten mutta tämä on viimeinen kerta." Yea right, varmasti. Jos sitä lasta aluksi kieltää, niin ei sitä voi yhtäkkiä sallia, koska lapsi oppii sen ja lopulta pompottelee vanhempiaan. Okei, tää oli aika yleispätevä esimerkki, eikä siis based on true story. Mutta antakaapas, kun kerron muutaman hassunhauskan tässä viikonloppuna tapahtuneen esimerkin.
Tänään oltiin julkisella rannalla laiturilla istuskelemassa. Laituri oli sellanen, mistä lähti erikseen haara toiseen suuntaan, ja istuttiin siellä "matalassa päässä" mistä ei oikeastaan hypitä koska siinä on suhteellisen matalaa. Rannalla oli toki lapsia, mutta ilman vanhempia, ilmeisemmin vanhempien "nuorten", lue: 11-12 -vuotiaiden, vastuulla. Toki lapset ovat vähän villejä ja sitärataa, tunnustan itsekin olleeni ehkä hieman riehakas muksu. Mutta siinä vaiheessa leuat tipahtivat, kun ehkä 7-vuotiaan pojan suusta kuuluu kesken jonkin hauskan pallopelin "ei vittu!" tmvs. yhtä loistava lausahdus. Eikä tämä jäänyt edes yhteen kertaan. No, sitten nämä "nuoret" puuttuivat asiaan, ja se setti olikin jo astetta hardcorempaa: "Voi vitun kusiaivo onko sun pää täynnä paskaa ja kusta?" ANTEEKS MITÄ!? Siis ei, ei vaan niinkun ei. Okei, ne lapset eivät ole mun kasvatettavissani mutta silti teki mieli pikkasen pistää niitä poikia ruotuun, koska ei tolla tavalla puhuta. Etenkin, kun joka toinen lause oli tuota samaa settiä. Myös se, että istutaan siellä ei-uimavaatteissa ja ne riehuu täysin avoimesti siinä, eivätkä kiinnitä muihin ihmisiin mitään huomiota, pisti raivoksi. Okei, ehkä se oli myös osittain omaa virhettä, kun ei istuttu rannalla vaan laiturilla ja uitettiin jalkoja vedessä.
Toinen hauska esimerkki sattui äsken junassa, kun olin tulossa kotiinpäin. Istuin ic'ssä semmosessa puolikkaassa kerroksessa, missä on ehkä 12 istuinta. Fiilis oli kun ruotsalaisessa saunassa, koska siellä oli ehkä 28-30 astetta lämmintä. Kun saavuin vaunuun, huomasin että vaan mun paikka on tyhjä, semmosessa neljän henkilön vastakkaisessa paikkaryhmässä, siellä ikkunan puolella. Kolme muuta istuinta oli varattu. Kyseiset henkilöt olivat levittäneet tavaransa siihen pöydälle ja jalkatilaan ihan täysin, eivätkä vaivautuneet siirtämään kun saavuin, joten pujottelin sitten. Mun vieressä istui ehkä noin 9-vuotias tyttö, sitä vastapäätä samanikäinen poika ja mua vastapäätä ehkä 13-14 vuotta vanha poika. Kaikki olivat siis samaa perhettä, sisaruksia - tai näin käsitin, ja kyllä ne aika samalta näyttikin. No sillä tytöllä oli joku levottomuuskohtaus, liikaa energiaa tai jotain, koska koko junamatkan a) joko potki veljeään ja samalla minua b) joi vettä niin että aina korkin avatessaan - joka tapahtui about 2min. välein - vettä oli myös minunkin päälläni c) räpläsi puhelinta jossa oli hemmetin kovalla tosi ärsyttävät näppäinäänet, ja siis tekstasi hyvin paljon tai d) räpläsi välissämme olevaa käsitukea ylös ja alas siten, että päästi sen ylhäältä tippumaan aina alas, jolloin koko hemmetin penkki tärisi. No, ajattelin että ehkä sitä jännittää tai jotain, ei ole mun asiani. Sitten se tyttö sai perkeleen hyvän idean, alkoi nimittäin suihkimaan hajuvettä ympäriinsä. Kolme eri ihmistä sanoi sille, että voitko nyt lopettaa, ja silti se jatkoi sitä suihkimista. Sille sanottiin, että lopettaa, koska joku saattaa olla allerginen tai saada vaikka astmakohtauksen. Keskustelu heidän välillään meni suurinpirtein näin:
"Lopeta toi suihkiminen."
"En."
"Lopeta, joku saattaa olla allerginen."
"Miten niin?"
"Joo, saattaa olla, tai jollain saattaa olla astma."
"Miten niin?"
"Lopeta nyt, joku saattaa oikeasti olla allerginen!"
"Miten niin?"
"Lopeta!!"
"Miksi?"
"Äiti, Riitta-Kari suihkuttelee hajuvettä!"
"ENPÄS! EN SUIHKUTTELE, MITEN NIIN MUKA!?"
Koko hemmetin vaunu tuoksui ihan järkyttävälle, ja mulla ei edes ole migreeniä tai taipumusta päänsärkyyn erilaisista tuoksuista, mutta mulla alkoi siitä ihan jumalaton päänsärky ja huono olo. Tyttö lopetti, mutta silti kyseenalaisti varmaan viiden minuutin ajan "miten niin muka joku voi olla allerginen?" -tyylillä veljiänsä. Tytön äiti tais sanoa jotain, mutta musta tuntuu että ei sanonut oikeastaan mitään kovin painokasta. Koska siellä vaunussa ei saanut oikein happea - sen veljetkin yskivät - lähdin aika vauhdilla ja ryminällä pois tavaroineni.
Siis mikä siinä on, eiks tuon ikäset muksut osaa ajatella itse? Kyllä nyt luulis miettivän, ennenkun tyhjentää puolet hajuvedestään pienessä junan kopissa että hitsi, onkohan tää ok. Ja itse ainakin pienenä pelkäsin "vanhempia nuoria", kävelin aina hemmetin lujaa ohi ja suurinpirtein toivoin, etteivät ne hakkais mua. Jos olin julkisilla paikoilla, mä en todellakaan mennyt häiritsemään muita siellä olevia - tai ainakaan muista menneeni. Tai ehkä mä vaan olen niin suomalainen, että mun oma reviiri on vähintään metri jokaiseen suuntaan ja jos mun reviirille kuokitaan, menee hermot.
Ja nyt herää kysymys, miksen tehnyt asialle mitään. No koska, ei se ole mun homma kasvattaa niiden muiden lapsia. Toisaalta, kyllä vituttaa etten sanonut sille tytölle junassa, mutta en kehdannut koska sen äiti istui siinä suht lähellä eikä koskaan tiedä, millainen jonkun asenne on.
Yksi hupaisa juttu vielä loppuun, tää on myös tositapahtumiin perustuva, tosin tapahtui vissiin jossain tossa alkuvuodesta. Mä istuin taas junassa - ylläripylläri. Siinä käytävän toisella puolella oli äiti ja ehkä noin 1,5 vuotta vanha taapero. Taapero pelaa jotain piirtopeliä tabletilla - voi helvetti, nyt voin sanoa että SILLOIN, kun minä olin pieni, piirrettiin paperille ihan konkreettisesti! - ja lopulta äiti toteaa että nyt on aika syödä pilttiä tmvs. ja ottaa tabletin pois. Se huuto, mikä siitä lapsesta lähti seuraavan 5 minuutin ajan, oli korvia huumaava. Se 1,5-vuotias lapsi itki sitä, että sen piti syödä eikä se saanut piirtää enää tabletilla!? Siis mitä ihmettä. Mä oon aika vakaasti päättänyt, että mikäli ikinä lapsen saan, se saa ensimmäiseksi puhelimeksi jonkun nokian ei-värinäyttöisen yksilön, tai muun vastaavan, ja selviää sillä ainakin kymmeneen ikävuoteen asti, vaikka olis kuinka ilmestynyt jo iPhone 666s tai ihan mitä vaan. Enkä ainakaan kasvata sen käteen kiinni tablettia tai puhelinta.
Mun toivo tätä yhteiskuntaa kohtaan alkaa olemaan aika lopussa.
Nyt jotkut tulee kyseenalaistamaan mun sanoja - tottakai koska eihän mulla ole lasta, joten en voi tietää miltä sen kasvattaminen tuntuu. No ei, myönnän etten tiedä enkä aio väittääkkään niin. Mutta kyllä mäkin jotain tiedän. Esimerkiksi se, että Kerttu-Petteri ja hänen vanhempansa on kaupassa. Kerttu-Petteri kysyy, saako karkkia. On keskiviikko - eikä siis karkkipäivä - joten ei, Kerttu-Petteri ei saa karkkia. Helvetti mikä sota siitä syttyy. Ensin se alkaa rauhallisesti tutuilla "mutkun mä haluun" -repliikeillä. Tää on toki ihan tuttu tunne varmaan jokaiselle muksun omaavalle vanhemmalle. Kerttu-Petterin vanhempi kieltää karkit, ja lapsi vaan jatkaa ininää, koko ajan muutamalla desibelillä äänenvoimakkuuttansa nostaen. Lopulta vanhempi toteaa että "no ota sitten mutta tämä on viimeinen kerta." Yea right, varmasti. Jos sitä lasta aluksi kieltää, niin ei sitä voi yhtäkkiä sallia, koska lapsi oppii sen ja lopulta pompottelee vanhempiaan. Okei, tää oli aika yleispätevä esimerkki, eikä siis based on true story. Mutta antakaapas, kun kerron muutaman hassunhauskan tässä viikonloppuna tapahtuneen esimerkin.
Tänään oltiin julkisella rannalla laiturilla istuskelemassa. Laituri oli sellanen, mistä lähti erikseen haara toiseen suuntaan, ja istuttiin siellä "matalassa päässä" mistä ei oikeastaan hypitä koska siinä on suhteellisen matalaa. Rannalla oli toki lapsia, mutta ilman vanhempia, ilmeisemmin vanhempien "nuorten", lue: 11-12 -vuotiaiden, vastuulla. Toki lapset ovat vähän villejä ja sitärataa, tunnustan itsekin olleeni ehkä hieman riehakas muksu. Mutta siinä vaiheessa leuat tipahtivat, kun ehkä 7-vuotiaan pojan suusta kuuluu kesken jonkin hauskan pallopelin "ei vittu!" tmvs. yhtä loistava lausahdus. Eikä tämä jäänyt edes yhteen kertaan. No, sitten nämä "nuoret" puuttuivat asiaan, ja se setti olikin jo astetta hardcorempaa: "Voi vitun kusiaivo onko sun pää täynnä paskaa ja kusta?" ANTEEKS MITÄ!? Siis ei, ei vaan niinkun ei. Okei, ne lapset eivät ole mun kasvatettavissani mutta silti teki mieli pikkasen pistää niitä poikia ruotuun, koska ei tolla tavalla puhuta. Etenkin, kun joka toinen lause oli tuota samaa settiä. Myös se, että istutaan siellä ei-uimavaatteissa ja ne riehuu täysin avoimesti siinä, eivätkä kiinnitä muihin ihmisiin mitään huomiota, pisti raivoksi. Okei, ehkä se oli myös osittain omaa virhettä, kun ei istuttu rannalla vaan laiturilla ja uitettiin jalkoja vedessä.
Toinen hauska esimerkki sattui äsken junassa, kun olin tulossa kotiinpäin. Istuin ic'ssä semmosessa puolikkaassa kerroksessa, missä on ehkä 12 istuinta. Fiilis oli kun ruotsalaisessa saunassa, koska siellä oli ehkä 28-30 astetta lämmintä. Kun saavuin vaunuun, huomasin että vaan mun paikka on tyhjä, semmosessa neljän henkilön vastakkaisessa paikkaryhmässä, siellä ikkunan puolella. Kolme muuta istuinta oli varattu. Kyseiset henkilöt olivat levittäneet tavaransa siihen pöydälle ja jalkatilaan ihan täysin, eivätkä vaivautuneet siirtämään kun saavuin, joten pujottelin sitten. Mun vieressä istui ehkä noin 9-vuotias tyttö, sitä vastapäätä samanikäinen poika ja mua vastapäätä ehkä 13-14 vuotta vanha poika. Kaikki olivat siis samaa perhettä, sisaruksia - tai näin käsitin, ja kyllä ne aika samalta näyttikin. No sillä tytöllä oli joku levottomuuskohtaus, liikaa energiaa tai jotain, koska koko junamatkan a) joko potki veljeään ja samalla minua b) joi vettä niin että aina korkin avatessaan - joka tapahtui about 2min. välein - vettä oli myös minunkin päälläni c) räpläsi puhelinta jossa oli hemmetin kovalla tosi ärsyttävät näppäinäänet, ja siis tekstasi hyvin paljon tai d) räpläsi välissämme olevaa käsitukea ylös ja alas siten, että päästi sen ylhäältä tippumaan aina alas, jolloin koko hemmetin penkki tärisi. No, ajattelin että ehkä sitä jännittää tai jotain, ei ole mun asiani. Sitten se tyttö sai perkeleen hyvän idean, alkoi nimittäin suihkimaan hajuvettä ympäriinsä. Kolme eri ihmistä sanoi sille, että voitko nyt lopettaa, ja silti se jatkoi sitä suihkimista. Sille sanottiin, että lopettaa, koska joku saattaa olla allerginen tai saada vaikka astmakohtauksen. Keskustelu heidän välillään meni suurinpirtein näin:
"Lopeta toi suihkiminen."
"En."
"Lopeta, joku saattaa olla allerginen."
"Miten niin?"
"Joo, saattaa olla, tai jollain saattaa olla astma."
"Miten niin?"
"Lopeta nyt, joku saattaa oikeasti olla allerginen!"
"Miten niin?"
"Lopeta!!"
"Miksi?"
"Äiti, Riitta-Kari suihkuttelee hajuvettä!"
"ENPÄS! EN SUIHKUTTELE, MITEN NIIN MUKA!?"
Koko hemmetin vaunu tuoksui ihan järkyttävälle, ja mulla ei edes ole migreeniä tai taipumusta päänsärkyyn erilaisista tuoksuista, mutta mulla alkoi siitä ihan jumalaton päänsärky ja huono olo. Tyttö lopetti, mutta silti kyseenalaisti varmaan viiden minuutin ajan "miten niin muka joku voi olla allerginen?" -tyylillä veljiänsä. Tytön äiti tais sanoa jotain, mutta musta tuntuu että ei sanonut oikeastaan mitään kovin painokasta. Koska siellä vaunussa ei saanut oikein happea - sen veljetkin yskivät - lähdin aika vauhdilla ja ryminällä pois tavaroineni.
Siis mikä siinä on, eiks tuon ikäset muksut osaa ajatella itse? Kyllä nyt luulis miettivän, ennenkun tyhjentää puolet hajuvedestään pienessä junan kopissa että hitsi, onkohan tää ok. Ja itse ainakin pienenä pelkäsin "vanhempia nuoria", kävelin aina hemmetin lujaa ohi ja suurinpirtein toivoin, etteivät ne hakkais mua. Jos olin julkisilla paikoilla, mä en todellakaan mennyt häiritsemään muita siellä olevia - tai ainakaan muista menneeni. Tai ehkä mä vaan olen niin suomalainen, että mun oma reviiri on vähintään metri jokaiseen suuntaan ja jos mun reviirille kuokitaan, menee hermot.
Ja nyt herää kysymys, miksen tehnyt asialle mitään. No koska, ei se ole mun homma kasvattaa niiden muiden lapsia. Toisaalta, kyllä vituttaa etten sanonut sille tytölle junassa, mutta en kehdannut koska sen äiti istui siinä suht lähellä eikä koskaan tiedä, millainen jonkun asenne on.
Yksi hupaisa juttu vielä loppuun, tää on myös tositapahtumiin perustuva, tosin tapahtui vissiin jossain tossa alkuvuodesta. Mä istuin taas junassa - ylläripylläri. Siinä käytävän toisella puolella oli äiti ja ehkä noin 1,5 vuotta vanha taapero. Taapero pelaa jotain piirtopeliä tabletilla - voi helvetti, nyt voin sanoa että SILLOIN, kun minä olin pieni, piirrettiin paperille ihan konkreettisesti! - ja lopulta äiti toteaa että nyt on aika syödä pilttiä tmvs. ja ottaa tabletin pois. Se huuto, mikä siitä lapsesta lähti seuraavan 5 minuutin ajan, oli korvia huumaava. Se 1,5-vuotias lapsi itki sitä, että sen piti syödä eikä se saanut piirtää enää tabletilla!? Siis mitä ihmettä. Mä oon aika vakaasti päättänyt, että mikäli ikinä lapsen saan, se saa ensimmäiseksi puhelimeksi jonkun nokian ei-värinäyttöisen yksilön, tai muun vastaavan, ja selviää sillä ainakin kymmeneen ikävuoteen asti, vaikka olis kuinka ilmestynyt jo iPhone 666s tai ihan mitä vaan. Enkä ainakaan kasvata sen käteen kiinni tablettia tai puhelinta.
Mun toivo tätä yhteiskuntaa kohtaan alkaa olemaan aika lopussa.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Strict parents create sneaky kids.
Enpä hetkeen ole tänne kirjottanut, mutta nyt luin netistä erään kirjoitelman ja mulla meinaa pää tippua irti vitutuksesta. Näinpä päätin kirjoittaa tänne, koska ihan oikeasti. Mie olen miettinyt sitä, että kun jotkut ihmiset sanoo antavansa lapsillensa "vapaan kasvatuksen". Tämä käytännössä tarkoittaa, ettei kasvata lapsia ollenkaan. Ainankin miun näkökulmasta. Ihan oikiasti ihmiset, miksi teette näin? Ja sitten jotkut valittavat junassa kuinka Suomen tulevaisuus on pilattu, kun koko junavaunu on täynnä innostuneita nuoria, joilla oli paljon asiaa toisilleen. No perkele, olisit tehnyt asialle jotain kun omat muksusi olivat pieniä!
Siis, mietin että onko jotkut vanhemmat vain yksinkertaisesti niin laiskoja, etteivät jaksa opettaa lapsillensa kohteliaita käytöstapoja, ja päättävät antaa lapselle "vapaan kasvatuksen". Ihan oikiasti, mitä ihmettä. Jos lapsi on vahinko, eikä sitä halua / siitä ei pysty huolehtimaan, sen voi antaa adoptoitavaksi. Lapsi sijoitetaan toiseen perheeseen, jossa se varmasti saa hyvät oltavat. Mielestäni on erittäin itsekästä pitää lapsi, vaikka tietää ettei siitä kykene huolehtimaan.
Entäpä ne vanhemmat, jotka eivät tiedä kasvatuksesta mitään? Kasvatusoppaita on keksitty, ja jos on oikiasti niin hölmö, ettei ole yhtään mitään hajua, miten kasvattaa oma skidi, suosittelen turvautumaan mielummin kirjoihin kun omiin soveltaviin valintoihin ja ratkaisuihin. Toki, jos sattuu omistamaan maalaisjärjen voi kasvatuksenkin järkeillä; hyvät käytöstavat on jo ihan okei. Osataan sanoa kiitos, anteeksi, ole hyvä. Ruokapöydässä ei sikailla, ja kaupassa ei osoitella vieraita ihmisiä. Tuo on ihan hyvä alku, parempi kun ei mitään. Ja silti joillakin on vaikeuksia opettaa tuo lapsille..
Ja sitten nämä ihmiset, jotka eivät kasvata lapsiaan - anteeksi, kasvattaahan ne mutta vapaalla kasvatuksella - ihmettelevät, kun heidän pikku Pirkko-Martilla on paha käytöshäiriö. Kun ollaan ihan ylivilkkaita ja juostaan ympäriinsä ja ei tehdä asioita niinkuin pitäisi. "Jaa voi hitsit, meidän Pirkko-Martilla taitaakin olla ADHD" ne vanhemmat vaan ajattelevat ja vievät sen muksun lääkäriin. Pahimmassa tapauksessa Pirkko-Martille aloitetaan säännöllinen lääkitys ongelmaan, jota ei edes ole. Okei, tiedän kyllä että ADHD on inhottava ja vaikea häiriö, jos se on oikiasti. Mutta mielipiteeni asiaan on se, että aika harvalla suomalaisella lapsella sitä on oikiasti, vaan surullisen monessa tapauksessa lapsen käytös johtuu kasvatuksen puuttumisesta (Hox! En väitä että jokaikinen ADHD-lapsi johtuu kasvatuksen puutteesta). Eli vanhempienkin kannattaa välillä katsoa peiliin.
Se, että antaa asioissa kaiken periksi, ei ole hyvä juttu. Toki kaikki vanhemmat tahtovat olla hyviä vanhempia lapsilleen, mutta eivät aina tajua seurauksia. "No okei, saat uuden lelun tän kerran", jep, ihan varmasti jääkin yhteen kertaan. Kun tottuu saamaan kaiken, no, siihen tottuu. Vanhempana, kun sitä rahaa ei olekkaan (luultavasti) niin paljoa, että voisi ostaa kaiken haluamansa, saattaa tulla vähän ongelmia asian suhteen. Pahassa tapauksessa tulee isot velkakierteet, ihan vaan koska "Mun on pakko saada toi 1043e maksava mekko!", eli ei osaa pitää itseään kurissa eikä tiedä omia rahallisia rajojaan.
Nuorten mielestä vanhemmat asettavat liian tiukkoja rajoituksia; pitää olla kahdeksalta kotona, aina ei pääse kaverille yöksi, pitää tehdä läksyt. Tuossa vaiheessa tiedän kokemuksesta, että tekisi viskoa kaikki mahdolliset irti lähtevät tavarat vanhempien päälle, mutta vasta myöhemmin oppii arvostamaan kyseistä kuria. Koska mitä helvettiä seuraisi siitä, että 12v lapsi saisi riekkua pihalla niin pitkään kuin huvittaa? Yleisesti ottaen; ei mitään hyvää. Mutta vanhempienkin pitää oppia päästämään irti. Esimerkiksi se, että pilkotaan pihvi 13-vuotiaalle valmiiksi ja huonekin siivotaan vanhempien toimesta. Siitä ei seuraa mitään hyvää, sillä teidän pieni Pirkko-Martti tulee olemaan aika avuton aikuisena, eikä opi elämään omillaan. Säälin myöskin kyseisen henkilön mahdollisia inttikuukausia..
Okei, kukaan ei ole täydellinen, ja kaikki asiat ei välttämättä aina onnistu. Mutta kasvatus on mielestäni yksi peruselementeistä, minkä pitäisi olla hallussa jokaisella. Esimerkiksi lapsi haluaa karkkia kaupasta keskiviikkona, ja lauantai on karkkipäivä. Jos te joka keskiviikko ostatte lapselle jumbopussin karkkia, niin eiköhän se totu siihen, ja sitä on loppupeleissä vaikea kieltää. Kyseisessä tilanteessa pitäisi sanoa tiukasti, ettei nyt ole karkkipäivä ja piste. Lapsi todennäköisesti vetää itkuhuutopotku-raivokohtaukset keskellä kaupan käytävää, mutta hei, ihankuin kyseistä tapahtumaa ei satu kenellekkään muulle koskaan. Trust me, et ole yksin huutavan lapsesi kanssa.
Joten tiivistettynä koko teksti; kaikkien etujen mukaista olisi, että opetat edes käytostavat lapsellesi, kiitos. Hyödyttää enemmän kuin uskoisitkaan.
Siis, mietin että onko jotkut vanhemmat vain yksinkertaisesti niin laiskoja, etteivät jaksa opettaa lapsillensa kohteliaita käytöstapoja, ja päättävät antaa lapselle "vapaan kasvatuksen". Ihan oikiasti, mitä ihmettä. Jos lapsi on vahinko, eikä sitä halua / siitä ei pysty huolehtimaan, sen voi antaa adoptoitavaksi. Lapsi sijoitetaan toiseen perheeseen, jossa se varmasti saa hyvät oltavat. Mielestäni on erittäin itsekästä pitää lapsi, vaikka tietää ettei siitä kykene huolehtimaan.
Entäpä ne vanhemmat, jotka eivät tiedä kasvatuksesta mitään? Kasvatusoppaita on keksitty, ja jos on oikiasti niin hölmö, ettei ole yhtään mitään hajua, miten kasvattaa oma skidi, suosittelen turvautumaan mielummin kirjoihin kun omiin soveltaviin valintoihin ja ratkaisuihin. Toki, jos sattuu omistamaan maalaisjärjen voi kasvatuksenkin järkeillä; hyvät käytöstavat on jo ihan okei. Osataan sanoa kiitos, anteeksi, ole hyvä. Ruokapöydässä ei sikailla, ja kaupassa ei osoitella vieraita ihmisiä. Tuo on ihan hyvä alku, parempi kun ei mitään. Ja silti joillakin on vaikeuksia opettaa tuo lapsille..
Ja sitten nämä ihmiset, jotka eivät kasvata lapsiaan - anteeksi, kasvattaahan ne mutta vapaalla kasvatuksella - ihmettelevät, kun heidän pikku Pirkko-Martilla on paha käytöshäiriö. Kun ollaan ihan ylivilkkaita ja juostaan ympäriinsä ja ei tehdä asioita niinkuin pitäisi. "Jaa voi hitsit, meidän Pirkko-Martilla taitaakin olla ADHD" ne vanhemmat vaan ajattelevat ja vievät sen muksun lääkäriin. Pahimmassa tapauksessa Pirkko-Martille aloitetaan säännöllinen lääkitys ongelmaan, jota ei edes ole. Okei, tiedän kyllä että ADHD on inhottava ja vaikea häiriö, jos se on oikiasti. Mutta mielipiteeni asiaan on se, että aika harvalla suomalaisella lapsella sitä on oikiasti, vaan surullisen monessa tapauksessa lapsen käytös johtuu kasvatuksen puuttumisesta (Hox! En väitä että jokaikinen ADHD-lapsi johtuu kasvatuksen puutteesta). Eli vanhempienkin kannattaa välillä katsoa peiliin.
Se, että antaa asioissa kaiken periksi, ei ole hyvä juttu. Toki kaikki vanhemmat tahtovat olla hyviä vanhempia lapsilleen, mutta eivät aina tajua seurauksia. "No okei, saat uuden lelun tän kerran", jep, ihan varmasti jääkin yhteen kertaan. Kun tottuu saamaan kaiken, no, siihen tottuu. Vanhempana, kun sitä rahaa ei olekkaan (luultavasti) niin paljoa, että voisi ostaa kaiken haluamansa, saattaa tulla vähän ongelmia asian suhteen. Pahassa tapauksessa tulee isot velkakierteet, ihan vaan koska "Mun on pakko saada toi 1043e maksava mekko!", eli ei osaa pitää itseään kurissa eikä tiedä omia rahallisia rajojaan.
Nuorten mielestä vanhemmat asettavat liian tiukkoja rajoituksia; pitää olla kahdeksalta kotona, aina ei pääse kaverille yöksi, pitää tehdä läksyt. Tuossa vaiheessa tiedän kokemuksesta, että tekisi viskoa kaikki mahdolliset irti lähtevät tavarat vanhempien päälle, mutta vasta myöhemmin oppii arvostamaan kyseistä kuria. Koska mitä helvettiä seuraisi siitä, että 12v lapsi saisi riekkua pihalla niin pitkään kuin huvittaa? Yleisesti ottaen; ei mitään hyvää. Mutta vanhempienkin pitää oppia päästämään irti. Esimerkiksi se, että pilkotaan pihvi 13-vuotiaalle valmiiksi ja huonekin siivotaan vanhempien toimesta. Siitä ei seuraa mitään hyvää, sillä teidän pieni Pirkko-Martti tulee olemaan aika avuton aikuisena, eikä opi elämään omillaan. Säälin myöskin kyseisen henkilön mahdollisia inttikuukausia..
Okei, kukaan ei ole täydellinen, ja kaikki asiat ei välttämättä aina onnistu. Mutta kasvatus on mielestäni yksi peruselementeistä, minkä pitäisi olla hallussa jokaisella. Esimerkiksi lapsi haluaa karkkia kaupasta keskiviikkona, ja lauantai on karkkipäivä. Jos te joka keskiviikko ostatte lapselle jumbopussin karkkia, niin eiköhän se totu siihen, ja sitä on loppupeleissä vaikea kieltää. Kyseisessä tilanteessa pitäisi sanoa tiukasti, ettei nyt ole karkkipäivä ja piste. Lapsi todennäköisesti vetää itkuhuutopotku-raivokohtaukset keskellä kaupan käytävää, mutta hei, ihankuin kyseistä tapahtumaa ei satu kenellekkään muulle koskaan. Trust me, et ole yksin huutavan lapsesi kanssa.
Joten tiivistettynä koko teksti; kaikkien etujen mukaista olisi, että opetat edes käytostavat lapsellesi, kiitos. Hyödyttää enemmän kuin uskoisitkaan.
tiistai 19. helmikuuta 2013
There is only one God, and his name is Death. And there is only one thing what we say to Death; "Not today."
Täällä taas, filosofivalaisemassa teitä kaikkia mun ajatustenpaloilla. Tälläkertaa mun mielessä on pyörinyt kuolema, joka yleensä mielletään kielteisenä tapahtumana. Tottakai se on surullista, jos menettää läheisen, mutta nyt mietitään asiaa siltä kannalta ettei ketään menetetä. Tieteelliseltä kannalta, filosofiselta kannalta, ehkäpä? Kukaan ei tiedä, mitä kuolemalta pitäisi odottaa, tai mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. On hyvin erilaisia tapoja kuolla. Mun mielipide kuolemisesta on, että kaikki me tehdään hidasta kuolemaa. Ihminen kehittyy ja kasvaa tiettyyn pisteeseen asti, ja siitä alkaa alamäki. Sä voit ite vaikuttaa sen mäen jyrkkyyteen omilla tekemisilläs, mutta se loppuu aina pohjalle. Kukaan ei oo ikuinen. Mikään ei oo ikuista.
Myös se, kuinka nopeasti ihminen kuolee, on arvoituksellinen asia. Toiset kuolee alle minuutissa, jotkut päivissä, viikoissa, kuukausissa. Vuosikin saattaa vierähtää kuolemaa odotellessa. Miltä tuntuu saada tieto, että elät keskimäärin enää tietyn ajan, ehkäpä muutaman kuukauden? Mitä tekisit, jos saisit tietää eläväsi esimerkiksi 10 päivää? Mä varmaan olisin kaikkien mulle rakkaiden ihmisten kanssa, ja tekisin kaiken mitä mä oon aina halunnut kokea. Mä eläisin täysillä viimeiseen asti. Yks mitä en ainankaan tekisi, niin mä en masentuis sängynpohjalle itkemään. Jos mulla olisi 10 päivää jäljellä, mä en todellakaan tuhlais niitä kitumalla sängynpohjalla ja vellomalla surussa. Se olis viimenen kaikista maailman asioista jota tekisin.
Sattuuko kuoleminen? Kuolemaan johtavia asioita on monia, jotkut kivuttomampia kuin toiset. Mutta kuka pystyy todistamaan, sattuuko esimerkiksi hirttäytyminen tai hukkuminen? Meille ei kukaan ole kertomassa, miten paljon mikäkin sattuu. Toki, jos onnettomuus tapahtuu ja siitä selviää, voi ihmiset infota sattuiko se. Mutta miten kerrotte, sattuuko hukkuminen? Milloin keksitään keino, jolla pystytään voittamaan kuoleman jälkeen elämä takaisin? Kysymyksiä riittää, mutta vastauksia ei niinkään.
Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Kukaan ei voi todistaa, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mihin sä päädyt. Jotkut uskovat taivaaseen ja helvettiin, toiset taas sielun siirtymiseen. Monet eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään ollenkaan. Silti, kukaan ei pysty kertomaan, onko kuoleman jälkeen pelkkää mustaa vai jatkuuko elämä. Mun omat ajatukset asiasta on erittäin hakusessa, enkä mä oikein tiedä mitä mä ajattelen asiasta. Näkökulmia on monia, mutta mikään ei tunnu mulle hyvältä. Ehkä se muovaantuu vielä vuosien varrella.
Kuolema on ylipäätään monimutkainen asia, ehkä se selkenee meille tulevaisuudessa.. Läheisen kuolema on aina surullinen asia, niinkuin kuolema ylipäätään, sillä siihen kytkeytyy vahvoin sidoksin menettäminen. Kuolemaa ei silti aina kannata ajatella kauheana tapahtumana, vaan asiaa kannattaa ajatella myös muista näkökulmista. Esimerkiksi 90-vuotiaalle kuolema saattaa olla vapautus tuskista, kun taas 20-vuotiaalle se saattaa olla järkyttävä tapaturmallinen elämän päätös. Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia, kun voisi ajatella, tai miltä ne päällepäin näyttää.
Myös se, kuinka nopeasti ihminen kuolee, on arvoituksellinen asia. Toiset kuolee alle minuutissa, jotkut päivissä, viikoissa, kuukausissa. Vuosikin saattaa vierähtää kuolemaa odotellessa. Miltä tuntuu saada tieto, että elät keskimäärin enää tietyn ajan, ehkäpä muutaman kuukauden? Mitä tekisit, jos saisit tietää eläväsi esimerkiksi 10 päivää? Mä varmaan olisin kaikkien mulle rakkaiden ihmisten kanssa, ja tekisin kaiken mitä mä oon aina halunnut kokea. Mä eläisin täysillä viimeiseen asti. Yks mitä en ainankaan tekisi, niin mä en masentuis sängynpohjalle itkemään. Jos mulla olisi 10 päivää jäljellä, mä en todellakaan tuhlais niitä kitumalla sängynpohjalla ja vellomalla surussa. Se olis viimenen kaikista maailman asioista jota tekisin.
Sattuuko kuoleminen? Kuolemaan johtavia asioita on monia, jotkut kivuttomampia kuin toiset. Mutta kuka pystyy todistamaan, sattuuko esimerkiksi hirttäytyminen tai hukkuminen? Meille ei kukaan ole kertomassa, miten paljon mikäkin sattuu. Toki, jos onnettomuus tapahtuu ja siitä selviää, voi ihmiset infota sattuiko se. Mutta miten kerrotte, sattuuko hukkuminen? Milloin keksitään keino, jolla pystytään voittamaan kuoleman jälkeen elämä takaisin? Kysymyksiä riittää, mutta vastauksia ei niinkään.
Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Kukaan ei voi todistaa, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mihin sä päädyt. Jotkut uskovat taivaaseen ja helvettiin, toiset taas sielun siirtymiseen. Monet eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään ollenkaan. Silti, kukaan ei pysty kertomaan, onko kuoleman jälkeen pelkkää mustaa vai jatkuuko elämä. Mun omat ajatukset asiasta on erittäin hakusessa, enkä mä oikein tiedä mitä mä ajattelen asiasta. Näkökulmia on monia, mutta mikään ei tunnu mulle hyvältä. Ehkä se muovaantuu vielä vuosien varrella.
Kuolema on ylipäätään monimutkainen asia, ehkä se selkenee meille tulevaisuudessa.. Läheisen kuolema on aina surullinen asia, niinkuin kuolema ylipäätään, sillä siihen kytkeytyy vahvoin sidoksin menettäminen. Kuolemaa ei silti aina kannata ajatella kauheana tapahtumana, vaan asiaa kannattaa ajatella myös muista näkökulmista. Esimerkiksi 90-vuotiaalle kuolema saattaa olla vapautus tuskista, kun taas 20-vuotiaalle se saattaa olla järkyttävä tapaturmallinen elämän päätös. Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia, kun voisi ajatella, tai miltä ne päällepäin näyttää.
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Missä taivas on, missä Jumala on?
Okei nyt tulee pieni sydämenpurkaus ja aivojenavaus tähän. Jos sua ottaa päähän pienikin päteminen uskomiseen ja muuhun vastaavaan, niin suosittelen lämpimästi; käänny takaisin sinne mistä tulit, paina edelliselle sivulle vievää nappia. Sillä nyt keittää yli tästä kattilasta muutamakin juttu uskonnoista ja uskomisesta.
Tähän alkuun haluan sanoa, että mulla ei ole mitään henkilökohtaista vihaa niitä ihmisiä kohtaan jotka uskovat Jeesukseen tmvs. Se on ok, jokainen saa uskoa mihin haluaa, ja mua ei kiinnosta se mihin sä uskot, niin kauan kun sä osaat olla siitä hiljaa. Ei oo mun päänvaiva jos sä haluat uskoa johonkin, usko ihan vapaasti mutta älä tuputa sitä Jeesustas mulle. Suoraan sanottuna, mua ei oikiasti kiinnosta. Mä olen semmosta ihmistyyppiä, joka ei jaksa huomautella samoista asioista viittäkymmentä kertaa. Saatan kerran sanoa nätisti, mutta toista, saatika kolmatta kivaa "olisitko hiljaa kiitos?" -huomautusta ei tule.
Tosiaan, mulle ei oo mitään väliä mihin uskonlahkoon sä kuulut. Se ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai saatika huonompaa. Ole juutalainen, jehova tai vaikka kristitty, I don't care. Kunhan oot mukava mulle ja osaat olla kerrasta hiljaa näissä asioissa, niin asia on okei. Mutta on se kumma, kun jotkut ei vaan tajua.. Ei siinä mitään, ihan hyvin takan saa syttymään Jehovantodistajien "JUMALA TULEE!!!" -mainoksilla, mutta jos kohteliaasti pyytää että "Jos ette enää tulisi tänne, kun meillä on lapset kuitenkin päivisin yksin kotona ja he saattavat pelästyä vierasta autoa.. Ja meitä ei kyllä pahemmin kiinnostakaan, sekä ollaan ihan tyytyväisiä nykyiseen uskonlahkoomme", niin olisi ihan kiva saada ymmärrystä ja vastaukseksi "Selvä, merkkaamme ettemme tule tänne enää", tai jotakin. No mutta ei, kun vastaus onkin "No me emme kyllä nyt tiedä, haluamme kuulla myös isännältä mielipidettä asiasta, jos hän onkin eri mieltä!". Kertokaa mulle, mikä siinä on kun yrittää sanoa että älkää tulko uudelleen, niin ei ymmärretä kun nätisti asia esitetään.. Ja räjähtämistä pidetään epäkohteliaana, suorastaan törkeänä?
Itsehän en usko Jumalaan, Jeesukseen tai mihinkään vastaavaan, mutta kuulun kirkkoon ja olen käynyt riparin sekä käyn isoskoulutusta. Mä osaan ajatella omilla aivoilla ja suodattaa kuulemani, muodostaa omat mielipiteet asioista ja pysyä niissä. Jos mä sanon, että "Mua ei kiinnosta, älä jauha tätä asiaa enää", niin mä myös tarkoitan sitä. En oo luonteeltani sellainen, joka kehtaa sanoa heti kättelyssä että "Turpa kiinni, suksi vittuun", mutta jos mä räjähdän, se ei ole kaunista kuultavaa. En mäkään jaksa ikuisuuksiin kuunnella samaa jauhantaa.
Uskokaa ihmiset kerrasta, ihan omaks parhaaksenne. Mutta jokainen tavallaan, kukin uskokoon mihin haluaa. Mun mielipide asiasta on tämä, ja sulla on oma mielipitees. Tämän pohjalta kenenkään ei tarvitse muokata omaa ajatusmaailmaansa, tekstin tarkoitus onkin avata ovia mun syviin ajatuskoukeroihini. Ehkä se avaa myös jonkun silmät, tai kirkastuttaa ajatuksia? Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Tähän alkuun haluan sanoa, että mulla ei ole mitään henkilökohtaista vihaa niitä ihmisiä kohtaan jotka uskovat Jeesukseen tmvs. Se on ok, jokainen saa uskoa mihin haluaa, ja mua ei kiinnosta se mihin sä uskot, niin kauan kun sä osaat olla siitä hiljaa. Ei oo mun päänvaiva jos sä haluat uskoa johonkin, usko ihan vapaasti mutta älä tuputa sitä Jeesustas mulle. Suoraan sanottuna, mua ei oikiasti kiinnosta. Mä olen semmosta ihmistyyppiä, joka ei jaksa huomautella samoista asioista viittäkymmentä kertaa. Saatan kerran sanoa nätisti, mutta toista, saatika kolmatta kivaa "olisitko hiljaa kiitos?" -huomautusta ei tule.
Tosiaan, mulle ei oo mitään väliä mihin uskonlahkoon sä kuulut. Se ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai saatika huonompaa. Ole juutalainen, jehova tai vaikka kristitty, I don't care. Kunhan oot mukava mulle ja osaat olla kerrasta hiljaa näissä asioissa, niin asia on okei. Mutta on se kumma, kun jotkut ei vaan tajua.. Ei siinä mitään, ihan hyvin takan saa syttymään Jehovantodistajien "JUMALA TULEE!!!" -mainoksilla, mutta jos kohteliaasti pyytää että "Jos ette enää tulisi tänne, kun meillä on lapset kuitenkin päivisin yksin kotona ja he saattavat pelästyä vierasta autoa.. Ja meitä ei kyllä pahemmin kiinnostakaan, sekä ollaan ihan tyytyväisiä nykyiseen uskonlahkoomme", niin olisi ihan kiva saada ymmärrystä ja vastaukseksi "Selvä, merkkaamme ettemme tule tänne enää", tai jotakin. No mutta ei, kun vastaus onkin "No me emme kyllä nyt tiedä, haluamme kuulla myös isännältä mielipidettä asiasta, jos hän onkin eri mieltä!". Kertokaa mulle, mikä siinä on kun yrittää sanoa että älkää tulko uudelleen, niin ei ymmärretä kun nätisti asia esitetään.. Ja räjähtämistä pidetään epäkohteliaana, suorastaan törkeänä?
Itsehän en usko Jumalaan, Jeesukseen tai mihinkään vastaavaan, mutta kuulun kirkkoon ja olen käynyt riparin sekä käyn isoskoulutusta. Mä osaan ajatella omilla aivoilla ja suodattaa kuulemani, muodostaa omat mielipiteet asioista ja pysyä niissä. Jos mä sanon, että "Mua ei kiinnosta, älä jauha tätä asiaa enää", niin mä myös tarkoitan sitä. En oo luonteeltani sellainen, joka kehtaa sanoa heti kättelyssä että "Turpa kiinni, suksi vittuun", mutta jos mä räjähdän, se ei ole kaunista kuultavaa. En mäkään jaksa ikuisuuksiin kuunnella samaa jauhantaa.
Uskokaa ihmiset kerrasta, ihan omaks parhaaksenne. Mutta jokainen tavallaan, kukin uskokoon mihin haluaa. Mun mielipide asiasta on tämä, ja sulla on oma mielipitees. Tämän pohjalta kenenkään ei tarvitse muokata omaa ajatusmaailmaansa, tekstin tarkoitus onkin avata ovia mun syviin ajatuskoukeroihini. Ehkä se avaa myös jonkun silmät, tai kirkastuttaa ajatuksia? Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Olet kaunis, niin kaunis, ja maailma on sun.
Mulle tuli joku tosi filosofinen olo, ajatukset harhailee. Mä päätin tulla harhailemaan myös tänne, koska en oo pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Ehkä mun pitäis, ja ehkä kirjoitankin tulevaisuudessa enemmän. Nyt mun tekee mieli kirjoittaa kauneudesta ja rakkaudesta. Kysymys herääkin, kuinka moni oikeasti osaa eroittaa kauneuden ihmisestä, tai kuinka moni osaa rakastaa?
Kauneus on asia, mitä moni pitää pinnallisena, mitä se ei ole. Kauneus on sisäistä. Tottakai joku voi olla nätti tai komea, mutta harva ihminen on oikeasti kaunis. Mulla ainankin käy mielessä, jos joku sanoo mulle että mä olen kaunis, niin mitä sillä tarkoitetaan? Onko mulla kiva paita, tai hiukset nätisti? Monella tuskin käy mielessä, että mä ajattelen kauneutta useimmiten sisäisenä kauneutena. Jos ihminen on sisäisesti ruma, ei ulkokuorikaan ole kaunis. Sisäinen rumuus huokuu olemukseen, luonteeseen, koko ihmiseen.
Mitä sisäinen kauneus sitten on? Millainen ihminen on sisäisesti ruma? Sisäistä kauneutta on vaikea selittää, se riippuu suureksi osaksi myös sun omista mielipiteistä ja moraalisista arvoista. Yleisesti ottaen sisäisesti kaunis ihminen ei arvostele muita ja on ennakkoluuloton, ei kiusaa tai syrji ketään, suhtautuu kaikkiin tasa-arvoisesti. Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta silti sun pitäis pystyä olemaan asiallinen ja tulla toimeen kaikkien kanssa. Ja nyt jos mietitään uudestaan, ketkä meidän tutuista on kauniita, jää summa luultavasti aikatosi pieneksi. Jos sä haluat olla ulkoisesti kaunis, sun pitää olla ensin sisäisesti kaunis. Ja myös ulkoisesti ei-niin-kauniit -ihmiset voivat myös olla todella kauniita sisältäpäin, joten älkää antako ulkonäön hämätä.
Rakkaus on toinen asia, jonka käsite on ihmisillä yleensä erittäin hukassa. Ensinnäkin perusasiat, sä et voi rakastaa ihmistä jolla ei ole tunteita sua kohtaan. Se on erittäin voimakasta ihastumista sekä mielenkiintoa, rakastumiseen tarvitaan vastatunteita ja aikaa, jotta se kerkeää kehittyä. Rakkaudelle ei ole mitään tiettyä takarajaa, kuinka kauan sun on pitänyt seurustella jonkun kanssa tai tapailla jotakuta, sillä se kehittyy kun on kehittyäkseen. Eikä rakkaus unohdu hetkessä, siitä on vaikea päästä yli mahdollisen eron sattuessa. Rakkaus kestää.
Toinen asia rakkaudesta on se, osaatko sä rakastaa? Harva ihminen oikeasti tajuaa tätä, mutta sä et voi rakastaa ketään toista, ellet sä osaa rakastaa itseäsi. Jos sun asiat itsesi kanssa ei ole kunnossa, sun on tosi vaikeeta, mahdotonta jopa, rakastaa ketään muuta. Jollet sä ole tyytyväinen omaan ulkonäköösi, sun on vaikea rakastaa toista. Ja mitä vielä; sua on vaikea rakastaa. Ei ole kiva kuunnella, kun "oma kulta" valittaa mahamakkaroistaan tai hiuksistaan, saatika naamastaan. Kovin moni ei jaksa kuunnella tuollaista, ja kovin moni lähtee suhteeseen kumppanin hiusten takia.
Ehkä mä päätän tän filosofisoinnin tähän, sillä muuten teksti alkaa toistamaan itseään. Rakkaus on toki kiva juttu, mutta mä ajattelin tuoda vähän erilaisen näkymän siihen, ja nää on vaan mun näkemyksiä asioista. Kuvia piti tulla, mutta totesinkin ettei tällä koneella ole mitään kuvia, joten vähän köyhäksi jäi.. Ja tosiaan, kyllä, koko blogi pyyhkiytyi tyhjäksi ja en välttämättä päivittele kovin uisen, mutta olen silti vielä täällä! Ulkonäöstä sen verran, että se muuttuu jossakinvälissä omaperäisemmäksi, kunhan pääsen koneelle jossa on kaikki kuvat, mitä olen ottanut.
Kauneus on asia, mitä moni pitää pinnallisena, mitä se ei ole. Kauneus on sisäistä. Tottakai joku voi olla nätti tai komea, mutta harva ihminen on oikeasti kaunis. Mulla ainankin käy mielessä, jos joku sanoo mulle että mä olen kaunis, niin mitä sillä tarkoitetaan? Onko mulla kiva paita, tai hiukset nätisti? Monella tuskin käy mielessä, että mä ajattelen kauneutta useimmiten sisäisenä kauneutena. Jos ihminen on sisäisesti ruma, ei ulkokuorikaan ole kaunis. Sisäinen rumuus huokuu olemukseen, luonteeseen, koko ihmiseen.
~ * ~ * ~
Rakkaus on toinen asia, jonka käsite on ihmisillä yleensä erittäin hukassa. Ensinnäkin perusasiat, sä et voi rakastaa ihmistä jolla ei ole tunteita sua kohtaan. Se on erittäin voimakasta ihastumista sekä mielenkiintoa, rakastumiseen tarvitaan vastatunteita ja aikaa, jotta se kerkeää kehittyä. Rakkaudelle ei ole mitään tiettyä takarajaa, kuinka kauan sun on pitänyt seurustella jonkun kanssa tai tapailla jotakuta, sillä se kehittyy kun on kehittyäkseen. Eikä rakkaus unohdu hetkessä, siitä on vaikea päästä yli mahdollisen eron sattuessa. Rakkaus kestää.
Toinen asia rakkaudesta on se, osaatko sä rakastaa? Harva ihminen oikeasti tajuaa tätä, mutta sä et voi rakastaa ketään toista, ellet sä osaa rakastaa itseäsi. Jos sun asiat itsesi kanssa ei ole kunnossa, sun on tosi vaikeeta, mahdotonta jopa, rakastaa ketään muuta. Jollet sä ole tyytyväinen omaan ulkonäköösi, sun on vaikea rakastaa toista. Ja mitä vielä; sua on vaikea rakastaa. Ei ole kiva kuunnella, kun "oma kulta" valittaa mahamakkaroistaan tai hiuksistaan, saatika naamastaan. Kovin moni ei jaksa kuunnella tuollaista, ja kovin moni lähtee suhteeseen kumppanin hiusten takia.
~*~*~
Ehkä mä päätän tän filosofisoinnin tähän, sillä muuten teksti alkaa toistamaan itseään. Rakkaus on toki kiva juttu, mutta mä ajattelin tuoda vähän erilaisen näkymän siihen, ja nää on vaan mun näkemyksiä asioista. Kuvia piti tulla, mutta totesinkin ettei tällä koneella ole mitään kuvia, joten vähän köyhäksi jäi.. Ja tosiaan, kyllä, koko blogi pyyhkiytyi tyhjäksi ja en välttämättä päivittele kovin uisen, mutta olen silti vielä täällä! Ulkonäöstä sen verran, että se muuttuu jossakinvälissä omaperäisemmäksi, kunhan pääsen koneelle jossa on kaikki kuvat, mitä olen ottanut.
Tilaa:
Kommentit (Atom)